On aika hauskaa, että parivuotiaan poikani suosikkisankari juuri nyt on Buzz Lightyear Toy Storysta. Buzz on nimittäin minunkin mielessäni koko ajan. Mutta oikean jutun keksiminen tuntuu olevan valovuosien päässä.

Asia alkaa pian olla taas enemmän kuin ajankohtainen, kun Finnjewel Oy julkistaa uusimman kustantamansa kirjan. Syksyllähän tulee Ken Drydenin The Game suomeksi, mutta sitä ennen julkaisemme vielä yhden jääkiekkoaiheisen kirjan.

Kuinka kirja lanseerataan? Mistä itse sait viimeksi kipinän ostaa jonkin tietyn kirjan?

Tuskin ainakaan sanomalehtimainoksesta, joka tuntuu kuitenkin olevan sen määre, jolla vähittäismyyjät kuitenkin kustantajan panostusta arvioivat. En väitä, että mainostaminen on tarpeetonta, ei lainkaan, mutta tuskin kirjakauppoihin tulisi ruuhkaa, vaikka illan Lotto-arvonnan yhteydessä olisi kirjamainos.

Mainos voisi tosin käynnistää kuhinaa, ja kuhinasta syntyy ilmiö. Ilmiötä voikin sitten mainostaa, kun tunnettuuskynnykset on ylitetty.

No, ei Buzz Lightyearkään osannut lentää. Mutta osasipa kuitenkin "kaatua tyylikkäästi". Se riitti.

Omista markkinoinnin opinnoistani on jo sen verran, että enää muista pitikö hyvästä palvelusta kertoa viidelle kaverille ja huonosta yhdelletoista, vai oliko se toisinpäin. Koska valittaminen on paitsi hauskaa, myös arvokasta, ajattelin kertoa erään yrityksen huonosta palvelusta 40 000 parhaalle kaverilleni.

Olin ostanut eräästä ruotsalaisesta huonekaluliikkeestä sälekaihtimet ja eräästä suomalaisesta rautakaupasta ovenkahvoja, ja huomasin vasta kotona, että ikkuna olikin 140 cm leveä, eikä 100. (Hups). Kahvasta puolestaan katkesi ruuvi.

Eihän siinä muu auttanut kuin ajaa takaisin sinne ruotsalaiseen huonekaluliikkeeseen ja siihen suomalaiseen rautakauppaan ja palauttaa tavarat.

Aloitin kierroksen siitä ruotsalaisesta huonekaluliikkeestä. Kävelin palautukset-luukulle, nostin sälekaihtimet tiskille, sain rahat takaisin ja lähtin ulos.

Sitten ajoin suomalaisen rautakaupan pihaan, nappasin ovenkahvat mukaan ja kävelin ovesta sisään. Aivan oven edessä istuikin nainen pöydän ääressä ja hänen takanaan oli iso sininen kyltti, jossa luki ”Vaihdot, palautukset”.

- Hei, olisin halunnut palauttaa nämä kahvat.
- Etsä noista mitään rahoja takaisin saa.
- ?
- Tai, voidaan me palauttaa ne sun tilillesi – jos sä olet noi kortilla ostanut – mutta ei muuta.

Koska pankkikorttirahakin olisi kelvannut, jäin seisomaan pöydän ääreen ja ryhdyin kaivamaan lompakkoa esiin.

- Mutta tää on kyllä väärä paikka, sun pitää mennä sinne, mistä ne ostitkin.
- Kyllä minä täältä nämä ostin.
- Siis tonne ruuviosastolle.

Työnsin lompakon takaisin taskuun, kiitin suomalaisen rautakauppaketjun asiantuntevaa palveluhenkilöä ja suuntasin kohti turhapurojen sydänmaata: ruuviosastoa. Ja varsinainen uuno sieltä löytyikin.

- Hei, olisin halunnut palauttaa nämä kahvat ja minun käskettiin tulla juttelemaan tänne ruuviosastolle.
- Miksä haluat ne palauttaa?
- Tässä kävi niin, että nämä ruuvit katkesivat, eikä kahvoja saanut paikalleen.
- Näytä.

Ojensin ovenkahvapussin miehelle ja taputtelin sormenpäilläni pöytää. Ruuvikauppias nosti lukulasit nenälleen, tutki kahvaa ja ruuvia, käänsi katseensa sivuun ja sanoi.

- Ei tätä voi palauttaa. Tämä on väärin ruuvattu.
- Anteeksi, kuinka?
- No, tää on väärin ruuvattu, eihän se oo ihme, että jengat menee ja ruuvit katkee, jos niitä ruuvataan väärin.

Yritin vanhaa judotaktiikkaa käyttäen kuitenkin saada jotakin pientä vaivanpalkkaa.
- Ahaa ... olisiko sinulla uusia ruuveja siihen kahvaan?
- Sä saat ostaa ne.

Alleviivauskin kuului uunon äänessä.

Tuijotin miestä tyrmistyneenä, mutta koska en silloinkaan keksinyt sopivaa vastaheittoa paikanpäällä, työnsin kahvat taskuuni ja marssin ovesta ulos.

En ole vieläkään keksinyt, mitä olisin voinut uunolle sanoa. Älä siis ihmettele, jos Turuntiellä ajaessasi, jossakin siinä Ikean kohdalla edessäolevan auton ikkuna aukeaa ja sen kuljettaja pui nyrkkiä K-raudan suuntaan ja huutaa jotain.

Se olen vain minä.

Helsingin Sanomat oli päässyt haastattelemaan ruotsalaista toimittajalegendaa, Bo Strömstedtiä, joka toimi Expressenissä neljäkymmentä vuotta: ensin kolmekymmentäyksi vuotta kulttuuriosaston päällikkönä ja loput päätoimittajana.

Strömstedt on, monen, kaikkien muiden kirjoittavien journalistien kanssa huolissaan sanomalehtien journalismin kehityksestä.

HS kirjoittaa:
Se on journalismia, eikä se ole tiedotteita, tiedonantoja, nopeita haastatteluja. Kirjoittavalla journalismilla on ollut kulta-aikansa Tukholman lehdissä ja etenkin nyt se on tähdellisempää, kun uutisia saa kaikkialta: radiosta, televisiosta, verkosta, alituiseen ja heti.

"Kirjoittaminen voi viedä aikaa ja aika on rahaa. Se on johtanut muun muassa siihen, että ulkomaankirjeenvaihtajien määrä on vähentynyt katastrofaalisesti", [sanoo Strömstedt].

ja vielä

Jos jokin lehti haluaa kasvaa suureksi, sen tulee Strömstedtin mielestä sijoittua markkinoiden keskimaille.

"Ruotsi on liian pieni maa leimallisesti markkinoitten ylä- ja alapäähän sijoittuville lehdille".

Suomi on Ruotsiakin pienempi maa. Niinpä keskivertous, massat, ohjaavat täälläkin mediayhtiöiden päätöksiä.

Tuntuu, että aika usein häntä heiluttaa koiraa.

Olin katsomassa Djurgårdenin lätkämatsia muutama viikko sitten. Otteluisäntänä toimi Falck - vartiointiyritys.

Kaikissa kolmessa erässä viehättävä Falckin työasuun pukeutunut nainen jakoi otteluisännän yllätyspalkinnon jollekin satunnaisesti valitulle katsojalle. Muu halli sai todistaa tapahtumaa Globenin tulostaululta.

En tiedä, paljonko otteluisännyys maksaa, mutta tiedän, että otteluisännän olisi kannattanut olla hereillä toisessa erässä, kun kenttäkuuluttaja ilmoitti:

"Tiedotus BMW:n omistajalle, rekisterinumero XXX-111: autossa on ikkuna auki".

Falckin olisi ehdottomasti pitänyt vaikka jättää kolmannen erän yllätyslahja jakamatta ja kuuluttaa kaikelle kansalle tiedotteeseen jatko:

"... mutta katso matsi rauhassa loppuun, Falck vartioi autoasi".

Ehkä otteluisäntä ei ollutkaan itse paikalla.